Auris kertoilee: Nukkekodin uusi elämä

        Täältä tulee kymmenvuotias Auris mukaan tämän blogin maailmaan!

Vanhasta italialaisesta nukkekodista on tullut oikea monipuolisuudentalo! Nykyään siellä asustavat The Trash Packit ja lalaloopsyt sekä joukko Bungeeseja. The Trash Packit ovat toisessa kerroksessa, lalaloopsyt kolmannessa ja Bungeesit ylimmässä kerroksessa, alin kerros on aikuisten maailmaa, mutta vielä vähän tyhjillään.    

Seuraavaksi pientä tutustumista lalaloopsyhin!                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                  

 

Tässä on LUMI. Hän pitää kokkaamisesta ja siinä häntä auttavat hänen jääkarhunsa ja lumiukko. Lumin lempivärit ovat vaaleansininen ja valkoinen.

Tämä tässä on SALLA. Salla rakastaa seikkailuja ja on rohkea. Sallaa auttaa kaikissa pulmissa hänen ikioma pöllö. Sallan lepiväri on purppura.

Tässä on MATLEENA, joukkomme nuorin. Matleena rakastaa pehmolammastaan ja nukkuukin aina sen kanssa. Matleenan suosikkiväri on vaaleanpunainen.

Tämä on INKERI. Inkeri on kiltti ja eläinrakas. Hänellä on kaunis perhonen. Inkerin lempiväri on vihreä. Inkeri kirjoittaa myös itse runoja.

Hän on PRINCESS. Princess on töissä kampaamossa. Hän pitää kissoista ja hänellä onkin pinkki kissa. Hänen lempivärit ovat kaikki pinkin sävyiset.

Hänen nimensä on STELLA. Stella on hyvin luova ja rakastaa maalaamista. Stellalla on oma pieni hevonen. Lumi ja Stella ovat sisaruksia. Hänen lempivärinsä on oranssi.

Tämä tyttö on nimeltään RIINA. Hän harrastaa balettia. Riinalla on joutsen pehmolelu. Riinan lempiväri on punainen. Hänen paras kaveri on Princess.

TÄHTI on kiinnostunut avaruudesta. Hänellä on kaukoputki, pienoiskuu ja oma leluraketti. Tähti omistaa myös linnun. Tähti on joukon teknologiavelho. Hänellä ei ole lempiväriä.

Tarina muutoksesta

Olipa kerran, ei niin kauan sitten (siis 7 vuotta sitten, jos tarkkoja ollaan) nainen, joka eli tasaista eloa alati muuntuvan maalaismaiseman keskellä, pienen joen varrella kauniissa kodissaan. Hän käveli hiekkateitä suuren taivaan alla ja välillä puski vasten tuulta peltojen keskellä koirien viuhtoessa hihnojensa päissä. Kesäisin hän ihasteli niittyjen kukkasia ja peltojen viljameriä sudenkorentojen räpistessä ympärillään. Hänen sisällään kuitenkin asui tyhjyys ja levottomuus, jota hän tyynnytti erilaisin harrastuksin, mm. katoamalla miniatyyrimaailmaan.

Ruusula ja ensimmäinen nukkekoti.

Nukkekotiharrastus oli saanut alkunsa lapsuuden kaipuusta, johon nainen sai täyttymyksen  mansardikattoisen unelman muodossa 17-vuotiaana joululahjaksi. Taloa asutti nuori leski pienen tyttärensä, poikavauvansa ja muutaman lemmikin kanssa. Aseteltuaan talon sisustuksineen pitkästä aikaa ihasteltavakseen, leikittäväkseen ja kuvattavakseen, harrastus kahmaisi naisen mukaansa. Mansardikattoinen talo sai naapurin, Ruusulan. Nopeasti seurasi kolmaskin nukkekoti, "talo Italiassa"-haavetta todeksi tekemään, Casa La Dolce Vita.

Tuokiokuva mansardikattoisen talon keittiöstä.

Nurkkaus Casa La Dolce Vitan olohuoneesta.

Kurkistus Casa LDV:n keittiöön.

Sitten tuli seuraava nukkekoti ja seuraava, kunnes taloista muodostui kylä, joka kasvoi ja kasvoi, laajeni ja levisi. Asukkainaan ihmisiä, karhuja, keijuja ja hirviä. Nainen kuvasi ja tarinoi blogiinsa Vuodatuksessa (joka kaatui 2012 ja kadotti ison osan kuvista). Hän hukuttautui tarinoihin, joita pikkutalot asukkaineen  hänelle kertoivat. Nainen yritti kiivaasti olla onnellinen, koska hänellä oli sinänsä paljon ja kaikki hyvin. Mutta suurin osa oli vain materiaa, tyhjä kulissi ilman todellista sisältöä. 

 Kisuleiden talo vasta saapuneena.

Levottomuus ajoi naisen matkalle, jos toisellekin. Kauas ja lähelle. Ulos ja sisälle. Sydämeen ja mieleen. Matolle venymään ja rannalle pysähtymään. Ihmisten äärelle ja yksinäisyyteen. Kohtaamaan haastajansa, itsensä. Hän hiljentyi sydämensä äänelle. Kun sydän vihdoin huomasi tulevansa kuulluksi, alkoi se vaatia alati voimallisemmin, eikä sen toiveita, vaatimuksia ja tarpeita materialla tyydytetty. 

Niin vaihtui maalaismaisema ja suuri taivas kapeisiin asfalttiteihin ja taivaskaistaleisiin. Kaunis koti pikkuiseen, mutta tunnelmalliseen, aidosti naisen näköiseen ja tuntuiseen asuntoon puutalossa, jossa ei ollut sijaa nukkekodeille eikä koirille. Seurasi vaikeita ratkaisuja ja suuria luopumisia. Liljojen Laakso päätyi varastoon, kenkälaatikoihin ja paperipusseihin, jakaantuen maalle ja kaupunkiin. Joku talo lähti iäksi. Uusia ei enää tullut. Tarinat kuiskivat tulla kirjoitetuksi, mutta nimet ja juonen kulut alkoivat haalistua. 

Sitten naisen oman tarinan uudessa luvussa alkoi tapahtua kummia. Tuli Mies, Se Oikea, Uneksittu ja hänen mukanaan kolme ihanaa lasta. Naisen levottomuus lientyi, tyhjyys sydämessä täyttyi ylitsevuotavasti. Vapaaehtoisesti lapsettomasta tuli tahattomasti, mutta iloisesti lapsellinen. 

"The greatest thing you'll ever learn

Is just to love and be loved in return"

-Eden Ahbez, Nature Boy

Ruusulan perhe lastenhuoneessa.

Arki muuttui aidoksi, realistiseksi saduksi täynnä läheisyyttä, rakkautta, hyväksyntää ja seikkailua, uuden oppimista, itsensä kohtaamista uusilla tasoilla, saippuakuplia, mielikuvitusleikkejä, uusia leluhahmoja, pelejä, pilkettä silmissä, kikerrystä ja läsnäoloa parhaimmillaan. Kun ennen oli alati muuttuva maalaismaisema, nyt on muuttuva, yllättävä uusperhe-elämä ja aikuisten kahdenkeskinen aika aaltoilevassa rytmissä.

Keijuilla on siipien lisäksi kuumailmapallo!

Lasten leikkejä seuratessaan, mielikuvituksen lentoa ihastellessaan, naisessa heräsi halu leikkiä itsekin jälleen. Myös lapset tahtoivat kuulla tarinoita Liljojen Laaksosta, keijuista, Pepistä ja pienestä Sikuriinasta. Tarinat alkoivat saada jatkoa naisen mielessä. Keijut lehahtivat ensimmäisinä uusia kuvioita tutkailemaan, sirottelemaan keijupölyään aimo tupsauksina uusperheen ylle. Amanda paljastui myös hammaskeijuksi, mutta se on kokonaan toinen tarina, joka kerrotaan jossakin toisessa päivityksessä.

Ihana Amanda Aurinkoinen, hammaskeiju!?

                                             

Casa La Dolce Vita muuntautui lasten leikkeihin. Tältä se näytti vasta kotia vaihtaneena 2009, valmiina muovautumaan ihanaksi taloksi Italiassa ja sitä se ehti osin olemaankin. Se, miltä se näyttää nykyään, selviää seuraavasta postauksesta, jonka saa tehdä omin sanoin ja itsensä lavastamin kuvin todella mielikuvitusrikas, iloinen, keijumainen, kujeellinen, huomaavainen ja monilahjakas lahjatytär. Hänen ansiosta blogiin alkaa tulemaan jälleen eloa. Ehkäpä hänen veljetkin suostuvat jakamaan omista mahtavista mielikuvitusvarannoistaan tarinoita julkisesti kerrottaviksi leikeistään nukkekodissa. Aika näyttää. :-)

Katariina Kisuli talonsa verannalla

Siitä mikä on nukkekotien kohtalo, ei voi vielä sanoa mitään. Ehkä ne päätyvät myyntiin, osa ainakin. Ehkäpä tarinat jatkuvat pienessä lavastetussa nurkkauksessa kuvaten ilman taloja. Kaikki nuket ja irtaimisto tulee kuitenkin säilymään. Tulevaisuus on aina avoin ja tuntematon. Elämä voi yllättää, joten jätetään yllätysvara.

Sydämellisesti tervetuloa seuraamaan polveilevaa tarinaa Liljojen Laaksosta ja sen ulkopuolelta.

"Hei nainen! Ethän unohda mainita minua," huhuilee iloisen uusperheen pienin päivänsäde. Ei naisen kaikista lemmikeistään tarvinnut sentään luopua. Frettitoverinkin elämään on tullut monta leikittäjää, paijaajaa, sylittäjää ja fretistä entistä iloisempi karvapötkylä. Tässä se huhuilee häntä kuvaavaa Miestä leikkimään.  

Lemmikkieläin lajiltaan ihmislapsi

Ilotalolla työ jatkuu. Sakari on aloittanut katon remontoinnin. Amandan kanssa he saapuivat talolle.

"Moikka Peppi! Mitä sinä puuhaat ja missä Sikuriina on?" Amanda on hieman huolestuneena seurannut Pepin tapaa hoitaa lasta. Hän pitää Pepistä kovasti, mutta ei aina ymmärrä punapään ajattelutapaa. 

 "Heippa! Kiva nähdä teitä jälleen. Katon väri minua mietityttää. Olisi pitänyt valita vaikka sinisen eri sävyt. Tai keltaisen. No, valittu ja tehty. Siitä tulee silti hyvä ja tärkeintä on, että on katto pään päällä," Peppi toteaa positiiviseen tapaansa.

 Amanda hätkähtää tajutessaan, millä Peppi istuu.
"Peppi, mikä tuo on millä istut?"
"Oih, se on tämmöinen joku ihme designsohva, mutta minusta se sopii täydellisesti Ilotaloon. Ajattelin laittaa sen tulevaisuudessa tuonne puutarhaan sisäänkäynnin luo," Peppi selittää innoissaan.
"Eikös joku voi, tuota kröhöm, käsittää hitusen väärin, jos talon nimi on Ilotalo ja heti aidan luona vielä tuollainen sohva," Sakari mutisee hämmentyneenä. Hänestä Peppi on yksinkertaisesti hämmentävä.
"Miten niin? Tämähän juurikin alleviivaa talon nimen. Iloiset, hymyilevät huulet ja niille voi vielä istua! Täydellistä!" Peppiä ei niin vain hetkauteta, eikä hän yksinkertaisesti vain näe asiaa, kuten moni muu.

 Pepin lempijalkineet ovat ihan luojan luomat, omat räpylät, mutta seuraavaksi tulee sammakkokumisaappaat.

 "Sikuriina on sisällä. Ai niin, se unohtui sinne. Sain inspiraation kesken sähköpostittelun ja tulin valokuvaamaan," Peppi kohauttaa harteitaan huolettomasti.
"Ei ole hyvä jättää Sikuriinaa yksin. Hänhän voi vaikka satuttaa itsensä," Amanda sanoo hyväntahtoisesti.

 "Ei mitään hätää! Se oli niin kovalla konttailutuulella, että laitoin sen tuolin jalkaan käsiraudoilla kiinni. Siinä se ihmetteli rullaluistimiani, joten eiköhän se ole ihan kunnossa."
"Peppi voi hyvät keijupölyt sentään," Amandan tuohtuu.
"Voi Amanda! Mitä nyt," Peppi katsoo hämmentyneenä Amandaa, joka hengittää syvään ja rauhoittaa itsensä.
"Peppi-kulta. Lasta ei voi sitoa liekaan, kuin vuohen. Käsiraudat, voi kamalaa. Nyt mennään heti katsomaan Sikuriinaa ja otat lapsen irti raudoista. Toin mukanani potan, kun viimeksi kerroit miten Sikuriina sotkee lattioita."
" Anteeksi. En vain ymmärrä miksi en voi sitoa Sikuriinaa kiinni. Sehän on vain sen turvaksi. Potta? Ahaa. Hmmm. Mielenkiintoista," mutisee Peppi , kun Amanda porhaltaa sisälle Lyyli-koira etunenässä.

Peppi on nykyaikainen nainen, ainakin mitä tulee viestintävälineisiin. Maailmaa kiertäneenä hänellä on laaja ystäväpiiri, joihin on tärkeä pitää yhteyksiä yllä ja ladata kuvia nettigalleriaan.

"Kaikkea sitä elämässä näkeekin. Viehättävä, suuri sydäminen, hullun hauska Peppi sitoo lapsen käsiraudoilla tuolin jalkaan. Oho," pohtii Amanda.

 Siellähän se Sikuriina ihmettelee rullaluistimia käsiraudoissa. Lyyli ryntää pusuttamaan lasta riehakkaasti.

Peppi katselee oven raosta Amandaa, joka kyykistyy Sikuriinan puoleen hellästi jutellen.
"Mitä minä taas tein muka väärin," Peppi pohtii päätään pudistellen.

 "Istuhan koneellesi ja googleta lapsen kehitys, vauvan hoito jne. Sinä moderni naisenhupakko, ihme ettet ole sieltä apuja katsonut," komentaa Amanda ja auttaa Sikuriinan potalle. " Minä opetan Sikuriinaa tekemään hädät potalle ja se tarvitsee siinä apuasi jatkossa. Vaipat on myös keksitty."
"Vaipat?" Peppi istuu koneelle ihmeissään. Niitä hän ei muistanutkaan. Ne olivat kätevät herra Tossavaisenkin kanssa!

Amanda hoivaa hellästi Sikuriinaa, joka on hänestä käsittämättömän kiltti, rauhallinen ja iloinen pieni olento. Helpompi, kuin aikoinaan keijulassa hänen hoitamat keijupienokaiset.

Amanda neuvoo vielä Peppiä ja auttaa löytämään hyvät sivustot. Amanda lähtee putiikilleen ja jättää Pepin lukemaan uusimmasta "lemmikistään" raakaa faktaa ja myös "harrastajien kokemuksia", kuten Peppi asian ilmaisee.

"No huh huh, mihin olenkaan itseni sotkeunut," Peppi puuskahtaa. "Olisi tuo otus saanut jäädä, jos tämän olisin tiennyt. Äiti sitä, äiti tätä, isi sitä ja isi tätä. Minä en ole, enkä tule olemaan äiti. Vaippoja, hampaita, uhmaikää, kouluja, leluja, kasvukäyrää, vesirokkoja ja vaikka mitä." Peppi totesi, että joistakin tiedoista oli hyötyä, mutta monessa asiassa tieto lisäsi tuskaa. Niinpä Peppi päätti elää päivän kerrallaan Sikuriinan kanssa. Ihmislapsi, tuo eläimistä vaativin ja pitkäikäisimpiä. Osan tiedosta Peppi surutta deletoi mielestään ja päätti olla vaivaamatta päätän liikaa.
"Enköhän selviä omalla logiikallani vastaisuudessakin. Jos en selviä, etsin Sikuriinalle uuden kodin tai palautan sen Afrikkaan, " Peppi päättää.

Sillä aikaa Sakari kiipesi katolle jatkamaan työtään. Ilotalossa savottaa riittää vielä hyväksi toviksi.

 Lähes puolet katosta on valmis. Ikkunan puitteita puuttuu ja sisällä on vielä pientä hiomista. Terassin katos uupuu kokonaan, terassin lattiapinta pitäisi vielä päättää jne. Ei se Sakari vielä Pepistä eroon pääse, vaikka välillä niin toivookin ja toisena hetkenä taas lumoutuu Pepin riehakkaasta eloisuudesta.

Peppi muistaa sisällä, miten viisaasti hankki polkupyöränkin. Siinä on etukori Sikuriinan kuskaamiseen!

Kaiken karvaiset kaverit

Kuten Pepin lapsuudesta voi päätellä, on hänen sydämessään aina paikkansa eläimille. Onhan hän jakanut Huvikummun pikkuapinan ja hevosen kanssa, joten kyllä niitä Ilotaloonkin mahtuu.

 Matkalla Afrikasta Sikuriinan kanssa tänne pohjolaan, käväisivät he Pepin tuttavan luona italiassa, Comojärven huikeissa maisemissa. Sieltä Pepin mukaan lähti tiibetinvuohi sekä hassu sekarotuinen piski, suurisydäminen katukoira Lyyli. Nuo kaksi olivat kerrasaan erottamattomia ja ovat sitä edelleen.

Riehakas Lyyli jaksaa touhuta myös Sikuriinan kanssa ja erityisesti pesee milloin minkäkin tahrimaa lasta. Kun kodissa on lemmikkejä, eläintovereita, niille pätee samat säännöt, kuin ihmisillekin. Näin Peppi on asian päätellyt. Niinpä vuohta ja koiraa voi odottaa näkevänsä aivan missä vain. Pepistä Lyyli on oiva apu ketteryytensä ansioista. Sen lisäksi, että se putsaa Sikuriinan kasvot ja kädet, se myös hypähtää tuolin/sohvan kautta pöydälle ja putsaa oivasti muruset ja yliläikkymät. Peppi kutsuukin Lyyliä monesti parhaimmaksi siivousvälineekseen. Joskus Peppi saattaa tarkoituksella läikytellä herkkuja, jotta Lyyli auttaisi siivoamisessa. Riehakas koira myös pölyttää hyvin paikkoja. Pepistä ylisiisti koti on vaarallisempi paikka bakteerittomana, kuin bakteereja ja pölyä sisältävä koti. Hän uskoo pysyvänsä terveenä altistuessaan alituiseen vaikka mille.

Sikuriina

Pepin elämä on muuttunut kovasti sitten lapsuusvuosien, ainakin jos ajattelee Pepin nykyisiä lemmikkejä. Pepin rakas toveri lapsuudessa oli herra Tossavainen, oravasaimiri (Saimiri sciureus). Tuo hassu apina matkusti Pepin mukana maailmalla, kunnes he saapuivat Etelä-Amerikkaan. Brazilian sademetsässä herra Tossavainen päätti, että olisi jo korkea aika hänenkin maistaa todellista saimirielämää. Tossavainen tapasi kerrassaan viehättävän lajitoverin ja hylkäsi Pepin siltä istumalta. Peppi ymmärsi täysin herra Tossavaista ja hyvillä mielin nuo ystävykset erosivat. Pepin matksutelukin helpottui huomattavasti!

Pepin hevonen, Pikku-Ukko, jäi Annikan hoiviin Pepin ja herra Tossavaisen lähdettyä maailmalle. Koska Pikku-Ukko ei ollut enää mikään varsa, Annikan hellässä huomassa se siirtyi nukahtaen Huvikummun verannalle ikuisille niityille.

Ilotalon verannalla istuu pikkuinen, tumma hahmo. Se on Sikuriina. Peppi oli vain muutama kuukausi sitten Ukkeli ja Akkeli Nukkeleiden luona Afrikassa vapaaehtoistöissä. Eräänä päivänä he etsivät sokeriruokopeltojen keskeltä orpoa norsun poikasta, kun Peppi lähes astui Sikuriinan päälle. Joku oli hylännyt vauvan pellolle. Ukkelin ja Akkelin mielestä siinä oli Pepille oiva "projekti". He ajattelivat salaa mielessään, että kenties viimein Peppi aikuistuisi ja ottaisi vastuuta, rauhoittuisi ja perustaisi kunnon, normaalin kodin ja perheen.

Peppi taas katseli pientä vauvaa ja tuumasi, että miten paljon vaikeampaa sen hoitaminen muka olisi, kuin herra Tossavaisenkaan. Vähänhän vauva näytti gorillanpoikaselta. "Kädellisiähän me olemme kaikki," tuumasi Peppi ja otti vauvan mukaansa. Nukkelin pariskunta hyvästeli toiveikkaina, mutta huolissaan Pepin ja vauvan. Pepin tyyli olla lapsen kanssa oli perin merkillinen.

Koska nyytti löytyi sokeriruokopellolta ja Pepin yksi monista nimistä on Sikuriina, hän päätti lahjoittaa nimensä lapselle. "Sinulle se sopii paremmin, kuin minulle. Minä olen ennemmin Pippuriina tai Chiliina. Kissanminttukin on parempi, kuin Sikuriina. Minussa ei ole mitään sokerista,"naurahti Peppi. Niin alkoi tuon kummallisen parin yhteiselo.

Pepillä on monen mielestä pelottavan omintakeinen tyyli olla äiti ja kasvattaja, mutta tietysti on! Peppi ei miellä itseään äidiksi, eikä Sikuriinaa vauvaksi. Hänelle Sikuriina on yksi eläin muiden joukossa.

Kuka oon, joko arvaat sen?

Peppi Pitkätossun poncho on talonmyyjän taitava tekele, joka on, kuin tehty Pepille. Itse nukke on kauan havittelemani Heidi Otti:n uskomattoman suloinen lelu. Hintansa väärti.

Eihän noista leteistä, punaisesta hiusväristä ja talon värikkyydestä voi varmaankaan erehtyä? Liljojen Laakso on saanut kunnian olla aikuistuneen Peppi Pitkätossun seuraava asuinpaikka! Sakari Hirvi ja Amanda Aurinkoinen auttavat Peppiä talorahjuksen remontissa. Muut kyläläiset eivät oikein tiedä miten Peppiin suhtautua. Aikuistunut Peppi on aivan yhä anarkistinen, kuin lapsenakin. Paljain jaloin, letit heiluen hän kulkee kylän teitä. Miehet katsovat Peppiä ihaillen ja sekös hameväkeä ärsyttää entisestään. Tuollainen humsantuusa naikkonen, jonka lapsuudesta kaikki ovat lukeneet, muuttaa pieneen tuppukulään ja on aivan yhtä lapsekas, iloinen ja kehtaakin kävellä niin sinut itsensä kanssa oloisena! Tuollainen heitteille jätetty, varmasti traumatisoitunut ihminen! Ja miten siitä Pepistä onkin voinut kasvaa noin kaunis? Vartalokin on sorja, mutta ihmekös tuo, kun ei taida ruokaa osata valmistaa. Kuka hänelle olisi neuvonut? Voi voi, miten pikkumaista ja millaisia yleistyksiä. Kuka tietääkään mitä kaikkea Peppi on lapsuuden jälkeen puuhaillut? Ehkäpä salat  alkavat hiljalleen valoittua.

Koska talon rahjus ei ole Huvikumpu, on Pepin keksittävä sille uusi nimi. Alkuperäistä Huvikumpua asuttaa Pepin lapsuuden ystävätär Annika perheineen.

Tällaisessa vaiheessa on Pepin koti Liljojen Laaksossa. Sakarilla ja Amandalla on ollut työtä auttaa omalaatuisesti ajattelevaa punapäätä unelmakodin luomisessa.

Keittiö on tällaisessa vaiheessa. Pöytä on jatkettava, joten siinä on tilaa toteuttaa monenmoista hanketta. Koska keittiössä syödään, voi myös hätä yllättää. Sen tähden Pepistä oli ehdottoman tärkeää, että wc on lähellä. Samalla pöntöltä voi rupatella vieraiden kanssa ja viihdyttää näitä. "Kunhan ei pierukilpailulla," pohti Amanda ja sai sentään perusteltua sermin käytön vieraiden mahdollisella häveliäisyydellä.

Koska uni maistuu tunnetusti ruokailun jälkeen, tulee lepotilan olla lähellä. Keittiön vieressä onkin Pepin unihuone. Koko huone on täytetty muhkealla patjalla seinästä seinään ja kasalla tyynyjä. Eipä kukaan tipu sängystä ja miten hauskaa tuollaisessa huoneessa on olla tyynysotaa!

Yläkertaan tultaessa avautuu rapuista aula. Se on Pepin mielestä oiva ulkoiluhuone. Peppi pitää lämpimästä, joten huoneessa voi kuvitella olevan ainainen kesä! Sinne on tulossa valkoinen puutarhakeinu ja hiekkalaatikko, tietysti.

Talon ainoa äkkiseltään normaalin näköinen huone on kylpyhuone. Se muistuttaa Peppiä hänen Pariisin ajastaan. Vaikka Peppi pitää ekologisesta ajattelusta, hän tahtoi kylpyammeen. Sehän on paras paikka pestä astiat, pyykit ja itsensä. Ei tarvitse turhaan vesipistettä keittiöön! Kylpyhuoneesta avautuu ovi pienelle parvekkeelle, jossa voi pyykkejä kuivatella sekä astioita ja herra ties mitä kaikkea. Kyllä Peppi keksii!

Kun Peppi istuu terassillaan, katselee taloon tulevia värejä, hengittää raitista maalaisilmaa ja katsoo yhtä talon muista asukkaista, hän tuntee ilon kuplivan sisällään.
"Sepäs se. Ilotalo. Se on tämän talon nimi," Peppi päättää. Mitähän siitä nimestä mahtavat kyläläiset pitää?

Kaikki on vinksin vonksin

Myönnän: miniatyyrit ovat olleet taka-alalla. Nyt on vain sellainen aika. Elämä on tehnyt yllätyksiä pitkin vuotta, joten minkäs teet. Liljojen Laakso saattaa myös pienentyä yhdellä talolla. Katsotaan. Haaveilemani nukkekotihuone on aivan samassa tilassa, kuin aiemmin. Vuodatus otti ja kadotti kaikki kuvat. Gert-karhu katosi. Minne kummaan? Sitä ei tunnu kukaan tietävän. Lama ja muutama muukin yllätys kiristävät talouttani ja lupasin itselleni keväällä, etten vuoteen osta mitään nukkekoteihin. AIka hyvin on lupaukseni pitänyt, pari pienen pientä poikkeusta lukuun ottamatta.

Koska Liljojen Laaksoon selvästi kaivattiin pientä piristysruisketta, on sellainen kehkeytymässä. Olisin uuden asukkaan tahtonut esitellä toisella tapaa, mutta aika ei nyt annan myöten kuvata alkuperäisen ajatuksen mukaan. On kiva päästä päivittämään tätä onnettomana hiljaiseloa viettänyttä blogiani.

Kaikki alkoi viime tammikuussa, kun huomasin huutonetissä tämän talon:

Se on GreenLeafin Arthur. Se oli tässä näkyvässä kunnossa, osin kasattuna ja laitettuna.

Innolla aloin maalata ja laudoittaa talon ulkopintaa. Tämän talon asukas ei värejä kaihda ja niitä kipeästi kaipasinkin talven keskelle!

Ihana talonmyyjä antoi mukaani mm. lautoja ja asukkaalle pientä kivaa, jotka esittelen tuonempana. Huomasin myös, että oivan lautapinnan saa erilaisten pahvipakkausten pahvista. Leikkelin ja liimasin kiiltävän pinnan vaneria vasten, jolloin karheampi pinta imi maalin tasaisesti. Katto, ikkunanpielet, terassin kaiteet ja muut korsiteet puuttuvat, mutta asukkaat jo nautiskelevat terassista. Kuka kumma onkaan tuo puna- ja lettipäinen naikkonen?