Lemmikkieläin lajiltaan ihmislapsi

Ilotalolla työ jatkuu. Sakari on aloittanut katon remontoinnin. Amandan kanssa he saapuivat talolle.

"Moikka Peppi! Mitä sinä puuhaat ja missä Sikuriina on?" Amanda on hieman huolestuneena seurannut Pepin tapaa hoitaa lasta. Hän pitää Pepistä kovasti, mutta ei aina ymmärrä punapään ajattelutapaa. 

 "Heippa! Kiva nähdä teitä jälleen. Katon väri minua mietityttää. Olisi pitänyt valita vaikka sinisen eri sävyt. Tai keltaisen. No, valittu ja tehty. Siitä tulee silti hyvä ja tärkeintä on, että on katto pään päällä," Peppi toteaa positiiviseen tapaansa.

 Amanda hätkähtää tajutessaan, millä Peppi istuu.
"Peppi, mikä tuo on millä istut?"
"Oih, se on tämmöinen joku ihme designsohva, mutta minusta se sopii täydellisesti Ilotaloon. Ajattelin laittaa sen tulevaisuudessa tuonne puutarhaan sisäänkäynnin luo," Peppi selittää innoissaan.
"Eikös joku voi, tuota kröhöm, käsittää hitusen väärin, jos talon nimi on Ilotalo ja heti aidan luona vielä tuollainen sohva," Sakari mutisee hämmentyneenä. Hänestä Peppi on yksinkertaisesti hämmentävä.
"Miten niin? Tämähän juurikin alleviivaa talon nimen. Iloiset, hymyilevät huulet ja niille voi vielä istua! Täydellistä!" Peppiä ei niin vain hetkauteta, eikä hän yksinkertaisesti vain näe asiaa, kuten moni muu.

 Pepin lempijalkineet ovat ihan luojan luomat, omat räpylät, mutta seuraavaksi tulee sammakkokumisaappaat.

 "Sikuriina on sisällä. Ai niin, se unohtui sinne. Sain inspiraation kesken sähköpostittelun ja tulin valokuvaamaan," Peppi kohauttaa harteitaan huolettomasti.
"Ei ole hyvä jättää Sikuriinaa yksin. Hänhän voi vaikka satuttaa itsensä," Amanda sanoo hyväntahtoisesti.

 "Ei mitään hätää! Se oli niin kovalla konttailutuulella, että laitoin sen tuolin jalkaan käsiraudoilla kiinni. Siinä se ihmetteli rullaluistimiani, joten eiköhän se ole ihan kunnossa."
"Peppi voi hyvät keijupölyt sentään," Amandan tuohtuu.
"Voi Amanda! Mitä nyt," Peppi katsoo hämmentyneenä Amandaa, joka hengittää syvään ja rauhoittaa itsensä.
"Peppi-kulta. Lasta ei voi sitoa liekaan, kuin vuohen. Käsiraudat, voi kamalaa. Nyt mennään heti katsomaan Sikuriinaa ja otat lapsen irti raudoista. Toin mukanani potan, kun viimeksi kerroit miten Sikuriina sotkee lattioita."
" Anteeksi. En vain ymmärrä miksi en voi sitoa Sikuriinaa kiinni. Sehän on vain sen turvaksi. Potta? Ahaa. Hmmm. Mielenkiintoista," mutisee Peppi , kun Amanda porhaltaa sisälle Lyyli-koira etunenässä.

Peppi on nykyaikainen nainen, ainakin mitä tulee viestintävälineisiin. Maailmaa kiertäneenä hänellä on laaja ystäväpiiri, joihin on tärkeä pitää yhteyksiä yllä ja ladata kuvia nettigalleriaan.

"Kaikkea sitä elämässä näkeekin. Viehättävä, suuri sydäminen, hullun hauska Peppi sitoo lapsen käsiraudoilla tuolin jalkaan. Oho," pohtii Amanda.

 Siellähän se Sikuriina ihmettelee rullaluistimia käsiraudoissa. Lyyli ryntää pusuttamaan lasta riehakkaasti.

Peppi katselee oven raosta Amandaa, joka kyykistyy Sikuriinan puoleen hellästi jutellen.
"Mitä minä taas tein muka väärin," Peppi pohtii päätään pudistellen.

 "Istuhan koneellesi ja googleta lapsen kehitys, vauvan hoito jne. Sinä moderni naisenhupakko, ihme ettet ole sieltä apuja katsonut," komentaa Amanda ja auttaa Sikuriinan potalle. " Minä opetan Sikuriinaa tekemään hädät potalle ja se tarvitsee siinä apuasi jatkossa. Vaipat on myös keksitty."
"Vaipat?" Peppi istuu koneelle ihmeissään. Niitä hän ei muistanutkaan. Ne olivat kätevät herra Tossavaisenkin kanssa!

Amanda hoivaa hellästi Sikuriinaa, joka on hänestä käsittämättömän kiltti, rauhallinen ja iloinen pieni olento. Helpompi, kuin aikoinaan keijulassa hänen hoitamat keijupienokaiset.

Amanda neuvoo vielä Peppiä ja auttaa löytämään hyvät sivustot. Amanda lähtee putiikilleen ja jättää Pepin lukemaan uusimmasta "lemmikistään" raakaa faktaa ja myös "harrastajien kokemuksia", kuten Peppi asian ilmaisee.

"No huh huh, mihin olenkaan itseni sotkeunut," Peppi puuskahtaa. "Olisi tuo otus saanut jäädä, jos tämän olisin tiennyt. Äiti sitä, äiti tätä, isi sitä ja isi tätä. Minä en ole, enkä tule olemaan äiti. Vaippoja, hampaita, uhmaikää, kouluja, leluja, kasvukäyrää, vesirokkoja ja vaikka mitä." Peppi totesi, että joistakin tiedoista oli hyötyä, mutta monessa asiassa tieto lisäsi tuskaa. Niinpä Peppi päätti elää päivän kerrallaan Sikuriinan kanssa. Ihmislapsi, tuo eläimistä vaativin ja pitkäikäisimpiä. Osan tiedosta Peppi surutta deletoi mielestään ja päätti olla vaivaamatta päätän liikaa.
"Enköhän selviä omalla logiikallani vastaisuudessakin. Jos en selviä, etsin Sikuriinalle uuden kodin tai palautan sen Afrikkaan, " Peppi päättää.

Sillä aikaa Sakari kiipesi katolle jatkamaan työtään. Ilotalossa savottaa riittää vielä hyväksi toviksi.

 Lähes puolet katosta on valmis. Ikkunan puitteita puuttuu ja sisällä on vielä pientä hiomista. Terassin katos uupuu kokonaan, terassin lattiapinta pitäisi vielä päättää jne. Ei se Sakari vielä Pepistä eroon pääse, vaikka välillä niin toivookin ja toisena hetkenä taas lumoutuu Pepin riehakkaasta eloisuudesta.

Peppi muistaa sisällä, miten viisaasti hankki polkupyöränkin. Siinä on etukori Sikuriinan kuskaamiseen!

Kuka oon, joko arvaat sen?

Peppi Pitkätossun poncho on talonmyyjän taitava tekele, joka on, kuin tehty Pepille. Itse nukke on kauan havittelemani Heidi Otti:n uskomattoman suloinen lelu. Hintansa väärti.

Eihän noista leteistä, punaisesta hiusväristä ja talon värikkyydestä voi varmaankaan erehtyä? Liljojen Laakso on saanut kunnian olla aikuistuneen Peppi Pitkätossun seuraava asuinpaikka! Sakari Hirvi ja Amanda Aurinkoinen auttavat Peppiä talorahjuksen remontissa. Muut kyläläiset eivät oikein tiedä miten Peppiin suhtautua. Aikuistunut Peppi on aivan yhä anarkistinen, kuin lapsenakin. Paljain jaloin, letit heiluen hän kulkee kylän teitä. Miehet katsovat Peppiä ihaillen ja sekös hameväkeä ärsyttää entisestään. Tuollainen humsantuusa naikkonen, jonka lapsuudesta kaikki ovat lukeneet, muuttaa pieneen tuppukulään ja on aivan yhtä lapsekas, iloinen ja kehtaakin kävellä niin sinut itsensä kanssa oloisena! Tuollainen heitteille jätetty, varmasti traumatisoitunut ihminen! Ja miten siitä Pepistä onkin voinut kasvaa noin kaunis? Vartalokin on sorja, mutta ihmekös tuo, kun ei taida ruokaa osata valmistaa. Kuka hänelle olisi neuvonut? Voi voi, miten pikkumaista ja millaisia yleistyksiä. Kuka tietääkään mitä kaikkea Peppi on lapsuuden jälkeen puuhaillut? Ehkäpä salat  alkavat hiljalleen valoittua.

Koska talon rahjus ei ole Huvikumpu, on Pepin keksittävä sille uusi nimi. Alkuperäistä Huvikumpua asuttaa Pepin lapsuuden ystävätär Annika perheineen.

Tällaisessa vaiheessa on Pepin koti Liljojen Laaksossa. Sakarilla ja Amandalla on ollut työtä auttaa omalaatuisesti ajattelevaa punapäätä unelmakodin luomisessa.

Keittiö on tällaisessa vaiheessa. Pöytä on jatkettava, joten siinä on tilaa toteuttaa monenmoista hanketta. Koska keittiössä syödään, voi myös hätä yllättää. Sen tähden Pepistä oli ehdottoman tärkeää, että wc on lähellä. Samalla pöntöltä voi rupatella vieraiden kanssa ja viihdyttää näitä. "Kunhan ei pierukilpailulla," pohti Amanda ja sai sentään perusteltua sermin käytön vieraiden mahdollisella häveliäisyydellä.

Koska uni maistuu tunnetusti ruokailun jälkeen, tulee lepotilan olla lähellä. Keittiön vieressä onkin Pepin unihuone. Koko huone on täytetty muhkealla patjalla seinästä seinään ja kasalla tyynyjä. Eipä kukaan tipu sängystä ja miten hauskaa tuollaisessa huoneessa on olla tyynysotaa!

Yläkertaan tultaessa avautuu rapuista aula. Se on Pepin mielestä oiva ulkoiluhuone. Peppi pitää lämpimästä, joten huoneessa voi kuvitella olevan ainainen kesä! Sinne on tulossa valkoinen puutarhakeinu ja hiekkalaatikko, tietysti.

Talon ainoa äkkiseltään normaalin näköinen huone on kylpyhuone. Se muistuttaa Peppiä hänen Pariisin ajastaan. Vaikka Peppi pitää ekologisesta ajattelusta, hän tahtoi kylpyammeen. Sehän on paras paikka pestä astiat, pyykit ja itsensä. Ei tarvitse turhaan vesipistettä keittiöön! Kylpyhuoneesta avautuu ovi pienelle parvekkeelle, jossa voi pyykkejä kuivatella sekä astioita ja herra ties mitä kaikkea. Kyllä Peppi keksii!

Kun Peppi istuu terassillaan, katselee taloon tulevia värejä, hengittää raitista maalaisilmaa ja katsoo yhtä talon muista asukkaista, hän tuntee ilon kuplivan sisällään.
"Sepäs se. Ilotalo. Se on tämän talon nimi," Peppi päättää. Mitähän siitä nimestä mahtavat kyläläiset pitää?

Askel kohti unelmaa

Niin se päivä koitti. Päivä, jota Katariina Kisuli oli odottanut kovasti. Amanda opettaa häntä leipomaan! Näinköhän Katariina oppeja tarvitsee? On aika taitava tassuinen kisu ilman keijuakin. Ehkäpä hän paremminkin kaipaa itsetunnon vahvistusta.

Ensimmäiseksi Amanda ja Katariina pyöräyttivät suloisen kuivakakun herkullisella kuorrutuksella. Siitä he jatkoivat vaaleanpunaisten keksihahmojen teolla. Katariina nautti. Kerrankin rauhaa ja aikaa keskittyä vain ja ainoastaan leipomiseen. Oli viisas ratkaisu tavata Amandan pikkumökin rauhassa. Ei roikkunut pentuja helmoissa. Kissaäidin omaa laatuaikaa!

Tiskipöydällä koristelua odotti pellillinen keksejä ja herkulliset leivonnaiset houkuttivat tuoksullaan ja kauniilla ulkomuodollaan. Amanda nautti Katariinan seurasta ja leipurin taidoista.

"Näinköhän mitään uutta osaan opettaa Katariinalle," tuumi Amanda leivonnaisia katsellen samalla, kun valmisti herkulliset kaakaot.

Pian olikin aika maistella päivän tuotoksia.

Katariina istahti sohvalle tyytyväisenä ja lipitti makoisaa kaakaota, jota Amanda oli vahvistanut mansikkakermavaahdolla ja ripauksella itsetunoa vahvistavaa taikaa. Aivan hippunen vain!

"Voi Amanda miten ihana päivä! Kiitos suunnattomasti! Täytyy myöntää, että leivonnaiset eivät ole lainkaan hullumpia! Lähikaupungin kondiittorin herkut ovat perin kuivakoita ja mauttomia näihin verrattuna." Katariinan nappisilmät loistivat ja unelma tuntui olevan jo lähes toteutunut. "Katariinan konditoria, Kisun nisut, Karvatassun herkut...," Katariina pohti nimivaihehtoja mielessään katse kaukaisuuteen tuijottaen. Amanda oli iloinen ystävänsä puolesta. Unelmat on tehty toteutettaviksi!

(Tosi elämän taikuri on valmistanut nämä herkut. Sydämellinen kiitos hänelle! <3 )

Sakarin yllätys Amandalle

Niin jäi Prahan kuu ja muita unelmia-blogi elämään vuodatukseen, mutta miniatyyrikylän elämä jatkuu täällä. Jos vuodatus suostuu joskus toimimaan, katson josko siellä jatkaisin sisustukseen liittyvissä asioissa ja pyhittäisin tämän blogin puhtaasti nukkekodeille. Joka tapauksessa en sulje vuodatuksen blogia. Onhan siellä kylän synnyn historia. :o) Tämän blogin aivan alalaidasta löytyy tietoa tarinoiden kirjoittajasta ja kuvaajasta, mahdolliset blogin lukijat, kategoriat yms. Tarkoitus oli muutenkin vaihtaa bloggeriin, mutta olisin tahtonut aloittaa toisella tavalla. Pidemmittä puheitta jatkan siitä, mihin Liljojen Laakson joulutunnelmissa jäätiin.

Kyläläiset siivosivat yhdessä seuraavana päivänä nuorisoseuraintalon. Väki nautti mukavista muistoista ja pohtivat voisiko yhteisjoulusta tehdä perinteen. Kaikki olivat nauttineet joulun helppoudesta ja pyytettömästä antamisen ilosta.  Viimein Amanda Aurinkoinen pääsi vetäytymään oman kotinsa rauhaan. Hänelle riitti melu, iloinen sorina, lasten riehakkaat kiljahdukset. Vaikka ne olivat positiivisia ääniä, on silti hiljaisuus äänistä parhain, tuumi Amanda kotinsa rikkumattomassa rauhassa.

Amanda selaili kirjaa, jonhon oli Keijulassa tallentanut herkullisien leivonnaisten ohjeet. Hän pohti, mitä voisi opettaa Katariina Kisulille lupauksensa mukaisesti. Yhteinen leivontatuokio lähestyi nopeasti. Yllättäen ovelta kuului koputus.

"Hei Amanda-kulta!" Sakarin silmät tuikkivat rakkautta ja lämpöä. "Minulla olisi sinulle pieni joiululahja, jota en tahtonut muiden nähden antaa. Voisitko tulla pihallesi?"

Amanda nousi yllättyneenä ja ilahtuneena ja seurasi Sakaria ulos auringon paisteeseen.

Karlos Krokotiili oli ottanut tavaksi salaa kavuta tuolille lekottelemaan ja paistattelemaan kauniissa auringonpaisteessa.

"Karlos, senkin rontti! Häivy ja vähän äkkiä! Amanda ja Sakari ovat tulossa. Sinun paikkasi on lammen laidalla," komensi Luna tiukasti matelijaa, joka liukkaasti vilahti pienen pihalammen reunalle.

"Istuhan tuoliisi rakas," Sakari johdatti Amandaa. Luna loi tiukkoja katseita krokotiilin suuntaan.

"Mitä ihmettä Sakari," Amanda myhäili.

Myös Karlos seurasi paikoiltaan tiukasti tilannetta. Kunhan Sakarin lahja ei vaikeuttaisi hänen elämäänsä.

Sakari katosi kulman taakse ja tuli sieltä nopeasti nostaen suloisen luppakorvakanin Amandan syliin.
Luna pomppi heti lähemmäs katsomaan uutta toveriaan.
" Voih! Mitä ihmettä hirvi-kulta? Onpa suloinen kani!"
" Kävin Ruusulan Rudolfin ja Aadan kanssa katsomassa erään menehtyneen rouvan lemmikkejä ja päätimme tarjota niille kodit. Ajattelin, että pitäisi pupusta. Sen nimi on Selene.  Toivottavasti se tulee Lunan kanssa toimeen."

"Olen aivan sanaton!" Amanda tunsi kyyneleiden polttelevan silmäkulmissaan.

Amanda laski Selenen maahan ripauttaen huomaamattomasti keijupölyä Selenen turkkiin varmistaakseen, että Luna hyväksyisi tulokkaan. Luna pomppi samantien nuuhkuttamaan.

"Jos Luna ei hyväksy Seleneä, voin toki ottaa sen meille poikien lemmikiksi," kiirehti Sakari sanomaan. 

Amanda hehkui onnea kilpaa auringon kanssa. Käsi Sakarin sorkassa keiju antoi onnen läikehtiä ja peräti pakahduttaa. Oli täysin hiljaista, eikä Sakarikaan tahtonut rikkoa levollista hiljaisuutta, joka keijun pihalla vallitsi. Yhdessä hirvi ja keiju katselivat kaneja ja pientä krokotiilia.

"Hei Selene! Minä olen Luna. Tervetuloa meille! Hmm... Tuoksutpas sinä hyvälle ja tutulle."
"Hei Luna! Onpa kivaa saada uusi koti. Hetken jo pelkäsin, että minun käy huonosti, kun omistaja lähti, eikä palannutkaan. Olen jo iäkäs kani ja nautin loikoilla lämpimässä."
"Saat olla rauhassa, en sinua kiusaa. Ota rennosti vain. Tosin kannattaa hitusen varoa tuota Karlos Krokotiilia. Se katselee tuolta vesilammikon reunalta. Ei se mitään ole tehnyt ja tuskin uskaltaisikaan, mutta on sillä silti pedon vietti ja terävät hampaat."
"No johan on! Eläkepäivät krokotiilin rinnalla. No, minäpä pidän takajalkojen iskun kipakkana ja hampaat terävinä, varmuuden vuoksi." Selene vilkaisi varoittavasti Karlosia.

"Hui jui! Lisää noita houkuttelevia, mutta kauheita talttahampaita! Minkä tempun hirvi tekikään!" kauhisteli Karlos itsekseen ja vapisi huomatessaan Selenen tuikean vilkaisun. Eläintenkieltä ymmärtämättöminä, Amanda ja Sakari istuivat tyytyväisinä ja ihastellen eläimiä, jotka sopuisan näköisesti pihalla oleilivat.