Pepistä vaatemalli?

Sylvia katselee hänen ompelemassaan pitsimekossa keikkuvaa Peppiä hampaitaan kiristellen.  

"Mitä oikein ajattelin," kysyy Sylvia itseltään.

Peppi on hänestä hauskannäköinen nainen ja myös yksinhuoltaja, samaa ikäluokkaakin. Sylvia oli rohkaistunut pyytämään Peppiä vaatemalliksi tekemilleen kesämekoille ajatellen heidän lähentyvän samalla. Nyt idea näyttää kuitenkin virheeltä. Sylvia ja Peppi ovat kuin eri planeetoilta. Peppi on täysin hallitsematon kuvattava. Hyvin iloinen, huoleton, muttei erityisen kiinnostunut olemaan valokuvissa, eikä poseeraamisesta ole hajuakaan/halujakaan. Lisäksi Peppi asetti ehdoksi, että kuvat otetaan hänen valitsemassaan paikassa. Peppi lavasti Ilotalon varjoisalle seinustalle värikkään kuvaustaustan huulisohvineen. Ei ihan sitä mitä Sylvialla oli ollut mielessään.

"Eikö tällaista latkun väristä mekkoa voisi piristää tällaisella rastapipolla ja virkatulla pussukalla?" Peppi on ehtinyt kiskaista omat asusteensa kokonaisuuteen ja Sylvia huokaisee silmiään pyöritellen, mutta vain mielessään. Kaukana on hänen kuvitelmansa Pepistä punaiset hiukset hehkuen viljapellon keskellä. Istuma-asennossakin olisi parantamisen varaa.

"Vaihdetaanpa mekkoa," Sylvia ehdottaa pian.

Hieman värikkäämpi mekko ilahduttiaa Peppiä. Hän unohtaa hetkeksi kameran pelleillen sohvan kanssa.

"Onpas minulla poikkeuksellisen puhtaat varpaat," tuumi Peppi varpaitaan heilutellen.

                                                          "Valloitan tämän vuoren!"

"The Winner! Punahuulivuori on minun!"

"Äh, en jaksa enää ja pissittää," Peppi askeltaa pitkin harppauksin kotioveaan kohti. Sylvia ja palkattu kuvaaja vilkaisevat toisiaan. Kuvista ei ole tullut Sylvian toiveiden mukaisia. Kerrassaan originelleja kylläkin.

Peppi luikahtaa Ilotalon vessaan. Hän on alkanut itse ja pyytänyt vieraitaankin kirjoittelemaan ja piirtämään vessan sermiin. Purkka-automaatinkin hän hankki vessan väripilkuksi ja ilahduttaakseen vessansa vierailijoita.

"Minun vessakin olisi aika magee ja erilainen tausta mekkokuvauksille. Täytyykin ehdottaa! "

Kun Peppi palaa Sylvian ja kuvaajan luo, häntä odottaa vielä kolmas mekko, johon Peppi ihastuu. Sen helma on repaleinen ja siinä on villiä vapautta. Sylvia on luvannut kuvauspalkkioksi Pepille yhden mekoista. Päätös ei ole punapäälle vaikea.

"Tällä mekolla lähdenkin koluamaan Espanjan Andalusiaa," hän päättää. Mekko jätetään Pepin onneksi kuvaamatta. Turha sitä on kuvata, kun se jää Pepille, eikä Sylvia haaveile mistään massatuotannosta vaan valmistaa nimen omaan yksilöllisiä, uniikkeja vaatteita.

Kaikista kuvista seuloutuvat nämä kaksi Sylvian ompelimon mainoskuviksi. 

"Peppimäisiä, värikkäitä ja taatusti erottuvia," toteaa Amanda Aurinkoinen Sylvialle, kun he eräs ilta teen äärellä kuvia katselevat. "Voit olla iloinen, että Peppi näyttää asialliselta kuvissa, eikä irvistele. Ei hänestä tiedä mitä olisi voinut keksiä! Ainakin poikkeat joukosta näillä kuvilla. Tämä voi olla sinulle onnenpotku!" Amanda kannustaa. Sylvia on epävarma mainoskuvien toimivuudesta hänen edukseen. Sen verran arvokas oli kuvaajapalkkio, ettei uusia kuvia otetakaan hetkeen.

Ilotalossa Peppi leikkii Snapchatillä ja miettii miten hauskoja kuvia he olisivat voineet Sylvian kanssa saada ihan ilman kallista valokuvaajaa. Ei toki niin laadukkaita, mutta taatusti omaperäisiä ja virkeitä, hulluttelevia sekä ajanhermolla olevia. Ehkä hän näyttää kuvakollaasin Sylvialle ja koettaa saada tämänkin vähän irrottelemaan. 

Pepin kasvoille nousee virne. Hän keksi idean, jolla ilahduttaa Sylviaa. Lesken elämään uusia tuulia!

Kaiken karvaiset kaverit

Kuten Pepin lapsuudesta voi päätellä, on hänen sydämessään aina paikkansa eläimille. Onhan hän jakanut Huvikummun pikkuapinan ja hevosen kanssa, joten kyllä niitä Ilotaloonkin mahtuu.

 Matkalla Afrikasta Sikuriinan kanssa tänne pohjolaan, käväisivät he Pepin tuttavan luona italiassa, Comojärven huikeissa maisemissa. Sieltä Pepin mukaan lähti tiibetinvuohi sekä hassu sekarotuinen piski, suurisydäminen katukoira Lyyli. Nuo kaksi olivat kerrasaan erottamattomia ja ovat sitä edelleen.

Riehakas Lyyli jaksaa touhuta myös Sikuriinan kanssa ja erityisesti pesee milloin minkäkin tahrimaa lasta. Kun kodissa on lemmikkejä, eläintovereita, niille pätee samat säännöt, kuin ihmisillekin. Näin Peppi on asian päätellyt. Niinpä vuohta ja koiraa voi odottaa näkevänsä aivan missä vain. Pepistä Lyyli on oiva apu ketteryytensä ansioista. Sen lisäksi, että se putsaa Sikuriinan kasvot ja kädet, se myös hypähtää tuolin/sohvan kautta pöydälle ja putsaa oivasti muruset ja yliläikkymät. Peppi kutsuukin Lyyliä monesti parhaimmaksi siivousvälineekseen. Joskus Peppi saattaa tarkoituksella läikytellä herkkuja, jotta Lyyli auttaisi siivoamisessa. Riehakas koira myös pölyttää hyvin paikkoja. Pepistä ylisiisti koti on vaarallisempi paikka bakteerittomana, kuin bakteereja ja pölyä sisältävä koti. Hän uskoo pysyvänsä terveenä altistuessaan alituiseen vaikka mille.

Sikuriina

Pepin elämä on muuttunut kovasti sitten lapsuusvuosien, ainakin jos ajattelee Pepin nykyisiä lemmikkejä. Pepin rakas toveri lapsuudessa oli herra Tossavainen, oravasaimiri (Saimiri sciureus). Tuo hassu apina matkusti Pepin mukana maailmalla, kunnes he saapuivat Etelä-Amerikkaan. Brazilian sademetsässä herra Tossavainen päätti, että olisi jo korkea aika hänenkin maistaa todellista saimirielämää. Tossavainen tapasi kerrassaan viehättävän lajitoverin ja hylkäsi Pepin siltä istumalta. Peppi ymmärsi täysin herra Tossavaista ja hyvillä mielin nuo ystävykset erosivat. Pepin matksutelukin helpottui huomattavasti!

Pepin hevonen, Pikku-Ukko, jäi Annikan hoiviin Pepin ja herra Tossavaisen lähdettyä maailmalle. Koska Pikku-Ukko ei ollut enää mikään varsa, Annikan hellässä huomassa se siirtyi nukahtaen Huvikummun verannalle ikuisille niityille.

Ilotalon verannalla istuu pikkuinen, tumma hahmo. Se on Sikuriina. Peppi oli vain muutama kuukausi sitten Ukkeli ja Akkeli Nukkeleiden luona Afrikassa vapaaehtoistöissä. Eräänä päivänä he etsivät sokeriruokopeltojen keskeltä orpoa norsun poikasta, kun Peppi lähes astui Sikuriinan päälle. Joku oli hylännyt vauvan pellolle. Ukkelin ja Akkelin mielestä siinä oli Pepille oiva "projekti". He ajattelivat salaa mielessään, että kenties viimein Peppi aikuistuisi ja ottaisi vastuuta, rauhoittuisi ja perustaisi kunnon, normaalin kodin ja perheen.

Peppi taas katseli pientä vauvaa ja tuumasi, että miten paljon vaikeampaa sen hoitaminen muka olisi, kuin herra Tossavaisenkaan. Vähänhän vauva näytti gorillanpoikaselta. "Kädellisiähän me olemme kaikki," tuumasi Peppi ja otti vauvan mukaansa. Nukkelin pariskunta hyvästeli toiveikkaina, mutta huolissaan Pepin ja vauvan. Pepin tyyli olla lapsen kanssa oli perin merkillinen.

Koska nyytti löytyi sokeriruokopellolta ja Pepin yksi monista nimistä on Sikuriina, hän päätti lahjoittaa nimensä lapselle. "Sinulle se sopii paremmin, kuin minulle. Minä olen ennemmin Pippuriina tai Chiliina. Kissanminttukin on parempi, kuin Sikuriina. Minussa ei ole mitään sokerista,"naurahti Peppi. Niin alkoi tuon kummallisen parin yhteiselo.

Pepillä on monen mielestä pelottavan omintakeinen tyyli olla äiti ja kasvattaja, mutta tietysti on! Peppi ei miellä itseään äidiksi, eikä Sikuriinaa vauvaksi. Hänelle Sikuriina on yksi eläin muiden joukossa.