Kuten Pepin päivityksistä on käynyt ilmi, keijut ovat kovin liikekannalla. Mitä he puuhaavat? En vielä kaikkea ole saanut selville (ehkä Auris tietää jotakin enemmän kuin minä), mutta ainakin yksi päivä he tulivat toimistopäivääni salaa mukaan. Sieltä ne putkahtivat laukusta kujeilemaan!
Sini Kello, Orvokki Aurinkoinen, Ruusu ja Lehti pelmahtivat ihmettelemään mitä kummaa koneen äärellä tihrustan.
Lehti laskeutui kukkaruukun reunalle, josta oli hyvä näkyvyys niin koneelle kuin ovellekin.
Ruusu lenteli innoissaan olkapääni tasolla kurkkien ja udellen.
Orvokki valjasti hiiren ratsukseen.
Lopulta Orvokki...
ja Sini saivat tarpeekseen toimistoelämästä. Jouduin alati heitä varoittelemaan, etteivät tulisi nähdyiksi (ihmisten satuihin, taikaan ja fantasiaan uskomisen valtakunta aikuisiällä voi olla visusti lukitun portin takana, jota vahtii vallihaudan uumenissa salamyhkäiset krokotiilit. Keijujen näkeminen voisi horjuttaa heidän tarkkaan luotua maailmankäsitystään ja sekoittaa heidän käsityksensä kuivakasta, tarkasti aikataulutetusta ja strukturoidusta elämästä. Toisaalta, mistäpä minä mitään tiedän toisten sisäisistä maisemista? Käsitykseni perustuu löyhästi havaintoihin miten jotkut aikuiset reagoivat, jos otan puheeksi jonkin mielikuvitukseen liittyvän tai intoilen vaaleanpunaisesta, glittersilmäisestä tiikeripehmolelusta. Välillä kohtaan ilokseni sukulaissieluja).
Käsky oli kova. Keijut sujahtivat takaisin laukkuuni ja minä sammutin koneen ja lähdin elämään ihanaa arkeani rakkaitteni kera. En voi muuta kuin kiittää näitä kujeilijoita. Kummasti elämässä on alati satua ja taikaa. Vaikka välillä epäilen, että nämä pikkuepelit vääntelevät kelloja. Miten on nyt jo pari viikkoa tuntunut siltä, että herään väärään aikaan ja lapsetkin ovat harvinaisen pirteitä iltasella? Välillä töissä aika ei edisty. Keijut! Mutta yhdestäkään en luopuisi. <3
