RIP letit

Pepin palattua Espanjan matkaltaan, hän viettää iltaa Amandan ja Sikuriinan kanssa Ilotalossaan.

"Aiotko jakaa blogissamme matkajuttujasi ja -kuviasi," kysäisee Amanda kuunneltuaan Pepin värikkään kuvailun matkastaan.
"En. Blogikokouksessahan kukaan teistä keijuista ei pitänyt ajatuksesta, että jakaisin matka-aiheisia juttujani yhteisblogissamme, joten ei sitten. Olen perustanut Instagram-tilin (Baubo @hopsulamatkaanhei) matkakuvilleni. Päivitän sitä silloin, kun huvittaa tai muistan tai jaksan. Aion myös aloittaa oman matkablogin, kun ehdin. Sikuriina on muuten kummallinen. Reissun jälkeen se on vaatinut olla sylissäni ihan koko ajan, eikä tahdo päästää minua hetkeksikään silmistään. Mikä sitä vaivaa?"

"Kysytkö ihan oikeasti? Olet Sikuriinalle tärkein ja läheisin aikuinen. Pikku adoptiotyttärelläsi on ollut sinua ikävä, kun olit viikon poissa,"  Amanda katsoo hellästi Peppiä, jonka sylissä tyytyväinen Sikuriina kellii. " Etkö sinä ole koskaan kaivannut vanhempiasi?"

 

"Äääh, älä taas aloita tuota äiti- ja vanhempijupinaa.  Sikuriinallahan on ollut kiva viikko Ruusuloilla ja kuulostaa siltä, että koko kylä sitä on hellinyt. Miksi ihmeessä se olisi minua kaivannut?!" Peppi tuntee ahdistusta ja toisaalta hämmennystä sekä vielä jotakin muuta, jotain, jota hän ei uskalla tavoittaa. Joku kaipaisi häntä? Olisi hänestä riippuvainen? Hui, se on liian pelottava ja vapautta rajoittava ajatus, joten Peppi pistää ajatuksensa mielensisäiseen mappi Ö:hön.
"Minullahan oli mainio lapsuus, villi ja vapaa ilman vanhempia nurkissa, kivojen eläinystävien kera! Sellainen lapsuus olisi jokaiselle hyväksi, Sikuriinallekin. Parempi yksin kuin rajoittavien vanhempien kasvattamana. Ehkä jätän Sikuriinan huolehtimaan Ilotalosta ja eläimistä sen ollessa 9-vuotias. Siitä kasvaisi yhtä vahva ja itsenäinen kuin minusta!"

"Hän. Sikuriina on ihminen, HÄN, ei "se". Ei, Peppi, sinun lapsuus ei ole ollut normaali, etkä todellakaan tee Sikuriinalle samanlaista lapsuutta! Sinun täytyy hyväksyä, että Sikuriinalle olet äiti ja jätit hänet toisten hoiviin kadoten viikoksi. Noin pieni lapsi ei ymmärrä, että tulet takaisin. Sikuriina haluaa varmistaa, ettet enää katoa mihinkään."

"Enkö voi enää matkustaa???" Peppi järkyttyy ja ohittaa Amandan merkillisen huomautuksen lapsuudestaan. Hän havaitsee itsessään outojen tunteiden vilahduksen, mutta sysää ne päättäväisesti syrjään. Kuten lapsenakin. Ei mielenliikkeiden äärelle pysähtyminen mitään auta. Tunteet ovat vain tunteita. Ei niistä tarvitse piitata. Voi vaikka leipoa pullaa tai kiivetä katolle sekä laulaa itsensä uneen! 
"Hupsu, toki voit matkustaa, yksinkin. Mitä jos kuitenki välillä matkustaisit Sikuriinan kanssa?"
"Kävin kerran Sikuriinan kanssa Tallinnassa. Yksin on kivempaa. Mutta nyt riittää tästä aiheesta Amanda! Puhutaanpa sinusta vaihteeksi. Mitä sinulle ja Sakari Hirvelle sekä pojille kuulu? Tai sisustusliikkeellesi?"

"Itseasiassa olen tässä katsellut hiuksiasi. Olen nähnyt sinut aina vain leteissä. Etkö tahtoisi välillä vaihtaa tyyliä? Kauniille kasvoillesi sopisi vaikka ja millaiset hiukset! Miten olisi jokin värikäs polkkatukka, vaikka violetti? Tai pitkät, liehuvat hiukset otsatukalla?" Amanda vaihtaa näppärästi aiheen pois itsestään.

"Minäkö ilman lettejä? Minulla on a i n a ollut letit. Miksi muuttaa sitä asiaa miksikään?"
"Onko letit parhaiten sinua ja sinuutta ilmaiseva hiustyyli? Miten edes hoidat hiuksiasi?"
"Pesen välillä ja silloin tällöin teen letit uusiksi. En niitä sen kummemmin ajattele. Tuossahan ne letit heiluu pään molemmilla puolilla."
"Minäpä avaan lettisi, harjaan hiuksesi ja laitan letit sitten vaikka uusiksi." Amanda tarttuu Pepin lettiin alkaen aukoa sitä hitaasti.

 

"Ei ole todellista... Nämähän ovat rastoittuneet! Ihan yhtä takkua!  

                              
"Ai niinkö! Siitä on tovi, kun olen viimeksi hiuksilleni harjaa näyttänyt saatikka harjalla koskenut. En itseasiassa edes muista koska olisin harjannut hiuksiani auki. Tuollaisina ne on helppo letittää. Onpa hauskaa! Hmmm, ehkä voisin ollakin jonkun aikaa ihan vain takkutukkainen. Antaa takkujen olla villit ja vapaat! "
"Niin no, se sinänsä sopii tyyliisi."
"Mihin tyyliin?" Peppi ihmettelee.
"Totta, sopii persoonaasi on paremmin sanottu."

Pian hilpeäksi vaihtuneen takkutuokion jälkeen Amanda lähtee kotiinsa jättäen Pepin loikoilemaan Sikuriinan kanssa. Monet Amandan sanomista asioista yrittävät karata mappi Ö:stä ja vallata Pepin mielen. Tuo takkutukkainen nainen alkaa hengitellä pois kurkkuun noussutta karheaa, mutta silloin silmäkulmiin alkaa selittämättömästi noustakin kosteaa. Hän vaihtaa hengittelyn laulamiseen ja pian Ilotalo raikuu Pepin epävireisestä ja uhmakkaasta loilotuksesta kuin Huvikumpu muinoin hänen lapsuudessaan. Sikuriina kääntää tuikkivat silmänsä adoptioäitiinsä ja hänen pienille kasvoille nouseva leveä hymy ja sitä seuraava riemukas kikatus murtaa jotakin Pepissä. Hän pillahtaa itkuun. Sikuriinankin kasvot kurtistuvat ja kikatus muuttuu hätääntyneeksi parkunaksi. Siinä kaksi orpoa itkee yhdessä ja hetken Ilotalosta on ilo kaukana.