Auris kertoilee: Ruusu ja Lehti tapaavat Jekun ja Vintiön

Ruusu ja Lehti halusivat tutkia Liljojen Laakson heti läpikotaisin. Niinpä he lähtivät matkaan. Hetken lennettyään Ruusu huomasi pienen talon, jonka pihalla oli joku. Keijut piiloutuivat seinän taakse tarkkailemaan tilannetta.

 Pihalla oli kummallisen näköinen olento. Se hyppi, pomppi ja lauleskeli! Ruusu ja Lehti eivät olleet koskaan nähneet mitään niin kaunista, erityisesti Ruusu mieltyi tähän olioon.

Olento käveli kaunista tietä pitkin jota reunustivat omenat. Ruusu ja Lehti tajusivat että olento oli lähdössä jonnekin, joten he päättivät toimia nopeasti....

 ....Ruusu ja Lehti hyppäsivät esiin piilostaan. Meteli hiukan säikäytti oliota, mutta se rauhottui nopeasti.

 "Hei minä olen Ruusu ja tässä vieressäni on Lehti. Onko sinulla nimeä?" Olio tapitti Ruusua pienillä mustilla silmillään ja sanoi lopuksi: "Minä olen Vintiö, hyyyyyyvin jekutteleva tapaus!"

Samalla kun Vintiö, Ruusu ja Lehti esittäytyivät talon sisälle heräsi eloa. Sielläkin nimittäin oli henkilö!

Kuullessaan Ruusun ja Lehden äänet se alkoi pomppia vimmatusti hännällään!

Olento ryntäsi ikkunaan katselemaan kuinka Ruusu paijasi Vintiötä. Se kuuli myös Lehden voivottelun: "No voi voi nyt Ruusulla on lemmikki, kun Vintiö siihen suostui, kenet MINÄ saan?!" 

Samassa Lehti kuuli oven vieressään narahtavan. Sieltä kurkisti oravan näköinen olento, joka otti tassuillaan kiinni Lehden olkapäästä ja sanoi: "M-minä olen Jekku j-ja olen hyyyyvin j-jekutteleva tapaus. A-ajattelin jos s-sinä ta-tahtoisit ol-lo-olla omistajani!

Lehti katsoi Jekkua hellästi ja sanoi: "Ei mitään hätää. Totta kai olen omistajasi!"

 Vintiökin oli riemuissaan kun hänen ystävänsä oli saanut omistajan.

 Siinä koko poppoo sitten istuskeli ja jutusteli.

 Lehti kahmaisi Jekun syliinsä ja alkoi kertoa miten he olivat saapuneet Liljojen Laaksoon.

 Ruusukin alkoi kertoa Vintiölle tarinaa Pepin pitämästä discosta!

Kun Ruusun ja Lehden oli aika lähteä Vintiö ja Jekku tulivat hyvästelemään keijut talonsa eteen!!!!

Lopuksi Ruusu antoi Vintiölle vielä pusun! (Oikeasti Ruusu sopi Vintiön kanssa siitä että Jekku auttoi Vintiön kanssa Ruusua ja Lehteä jekuissa!)

Kulisseissa:

Auris lavastuspuuhissa. Hän oli löytänyt upean keijutalon kirpputorilta. Miten huikea kuvaustausta ja -miljöö! Jeee!

                                   

   
 

Keijupölyä toimistossa

Kuten Pepin päivityksistä on käynyt ilmi, keijut ovat kovin liikekannalla. Mitä he puuhaavat? En vielä kaikkea ole saanut selville (ehkä Auris tietää jotakin enemmän kuin minä), mutta ainakin yksi päivä he tulivat toimistopäivääni salaa mukaan. Sieltä ne putkahtivat laukusta kujeilemaan! 

Sini Kello, Orvokki Aurinkoinen, Ruusu ja Lehti pelmahtivat ihmettelemään mitä kummaa koneen äärellä tihrustan. 

Lehti laskeutui kukkaruukun reunalle, josta oli hyvä näkyvyys niin koneelle kuin ovellekin.

Ruusu lenteli innoissaan olkapääni tasolla kurkkien ja udellen.

Orvokki valjasti hiiren ratsukseen.

Lopulta Orvokki...

ja Sini saivat tarpeekseen toimistoelämästä. Jouduin alati heitä varoittelemaan, etteivät tulisi nähdyiksi (ihmisten satuihin, taikaan ja fantasiaan uskomisen valtakunta aikuisiällä voi olla visusti lukitun portin takana, jota vahtii vallihaudan uumenissa salamyhkäiset krokotiilit. Keijujen näkeminen voisi horjuttaa heidän tarkkaan luotua maailmankäsitystään ja sekoittaa heidän käsityksensä kuivakasta, tarkasti aikataulutetusta ja strukturoidusta elämästä. Toisaalta, mistäpä minä mitään tiedän toisten sisäisistä maisemista? Käsitykseni perustuu löyhästi havaintoihin miten jotkut aikuiset reagoivat, jos otan puheeksi jonkin mielikuvitukseen liittyvän tai intoilen vaaleanpunaisesta, glittersilmäisestä tiikeripehmolelusta. Välillä kohtaan ilokseni sukulaissieluja).

Käsky oli kova. Keijut sujahtivat takaisin laukkuuni ja minä sammutin koneen ja lähdin elämään ihanaa arkeani rakkaitteni kera. En voi muuta kuin kiittää näitä kujeilijoita. Kummasti elämässä on alati satua ja taikaa. Vaikka välillä epäilen, että nämä pikkuepelit vääntelevät kelloja. Miten on nyt jo pari viikkoa tuntunut siltä, että herään väärään aikaan ja lapsetkin ovat harvinaisen pirteitä iltasella? Välillä töissä aika ei edisty. Keijut! Mutta yhdestäkään en luopuisi. <3 

Pepin käärmetanssi

Peppi näkee nettipalstalla, jossa silloin tällöin vierailee, ilmoituksen kotia etsivästä, komean kokoisesta tiikeripytonista.

"Oih, muistanpa sen hassun kerran, kun pitelin tuollaista suurta kuristajakäärmettä, jotta minusta otettaisiin kuva. Käärme oli niin eläväinen, että tilanteesta syntyi kontakti-improvisaatio minun ja käärmeen välille. Seurasin ja myötäilin sen lumoavia liikkeitä. Se oli kerrassaan pyhä hetki! Minä ja käärme. Yhtä liikettä. Olin vajonnut käärmeen kiehtovan, notkean, vahvan kehon liikkeen pauloihin. Pian ympärilleni olikin kerääntynyt väkeä ja jalkoihini heiteltiin kolikoita! Minua luultiin käärmetanssijaksi! Hmm... Voisinkohan lisätä sen ansioluettelooni? "

Peppi jää hetkeksi hymy suin muistelemaan tilannetta, mutta pian tarkentaa katseensa jälleen ilmoitukseen.

"Kyllähän Ilotaloon yksi käärmeen roikale mahtuu. Sehän olisi hauska toveri! Sikuriinankin on hyvä tottua monenlaisiin eläintovereihin. Että tänne vaan käärme! Ja jos Amanda tahtoo joskus kaneistaan eroon, ei käärme kauaa aikailisi. Luonnon kiertokulkua parhaimmillaan! " Niine hyvineen impulsiivinen Peppi tuttuun tapaansa ryhtyy toimeen ennen kuin ajattelee. Hän ottaa yhteyttä ilmoituksen jättäjään, maalailee komeat kuvat talostaan ja maaseutumiljööstä, puhuu tyypin kerrassaan pyörryksiin. Puhelun päätyttyä, Pepille on tulossa tiikeripyton. Nelisen metriä vahvaa ja sulavaa liikettä. Oih! Peppi tanssahtelee ilosta!

Zombien yö

Tiedättehän, kun välillä sitä näkee painajaisia, jotka eivät juuri mitenkään liity todellisuuteen tai jossa alitajunta tahtoo kertoa jotakin mielen takalaitamilla jyllänneestä aiheesta? No, niin tai näin, Peppi näki eräs yö aikamoisen unen.

Uni oli polveileva zombie-tarina, jossa nuo hitaasti laahaavat eläväiset kuolleet, kuolleen eläväiset alkoivat vallata maailmaa. Peppi taisteli urheasti niitä vastaan. Peppi oli juuri löytänyt viimeisen mahdollisuuden piiloutua, kun piilopaikasta hänen kimppuun kävikin zombie, joka sai otteen hänen kädestään. Rohkean taistelijan sydän takoi villisti ja otsalle kihosi tuskan hiki. Viimeiset hetket. Sen kaiken takaa kuului tuttu ääni. Zombietaistelun maisema katosi. Peppi ymmärsi olevansa vuoteessa Sikuriina nukkuen vierellään. Ääni oli Sikuriinan. Peppi huokaisi helpotuksesta.

Peppi kääntyi Sikuriinan puoleen.

"Oletkos hereillä Sikuriina? Ethän vain ole kakannut senkin pieni kakkakone? En jaksa keskellä yötä vaihtaa vaippojasi."

Kun Peppi käänsi Sikuriinan puoleensa, kohtasi hänet veret seisauttava näky: 

Sikuriina oli muuttunut zombieksi ja valtoimenaan kuolaten iski pienet hampaansa Pepin käteen karmeasti äristen. Pepin järkyttynyt huuto kiiri yössä ja pian ulkoa kuului lisää zombien ärinää, kolkutuksia ja rapinaa, kun ne pyrkivät taloon saaliin äärelle. Sikuriinan raadellessa Peppiä, alkoi elämä kaikota Pepistä. Koska Sikuriina oli niin pieni ja muut zombit yhä talon ulkopuolella, ei Peppi päätynyt eläväisten kuolleiden ravinnoksi, vaan sydämen vaiettua nousi vuoteesta ja liittyi hitaasti vaeltavien harmaaseen joukkoon.

                                                              The End.

Peppi sätkähti rajusti hereille.

"No huh huh mikä uni!" Hän katsoi utuisin silmin eteensä tuijottavaa Sikuriinaa, joka oli Pepin hätkähdykseen keveästi  herännyt. 

"Onneksi en ole zombie! Tosin Sikuriina voisi olla kätevä zombina. Ei kakkaisi ja olisi vähän kuin huonotapainen koira...", tuumaili Peppi sydämensä taonnan rauhoittumista odotelleessaan. Sikuriina zombie? Taitaa Peppiä jossakin alitajunnan uumenissa hieman kalvaa ajattelematon adoptio. Ihmislapsi ei olekaan niin eläimen kaltainen kuin huoleton punapää ajatteli.

"Mistähän sinä mahdat nähdä unia pikku epäzombie?"

Niinpä, mistähän Sikuriina uneksuu? Se onkin toinen tarina, jolle tulee aikansa ja paikkansa.

Auris kertoilee: Peppikin on olemassa!

Pepillä on ollut harvinaisen tylsää sekä ikävä keijuja! Eräänä päivävä kun Peppi oli juuri ruokkinut Amandan lemmikit hän sai loistoidean: DISCO!!!! Juuri niin järjestetään disco. Kyllähän keijut Pepin muistaisivat, ainakin tämän jälkeen!

Samaan aikaan Liljojen Laakson lähettyvillä lenteli kaksi keijua, joita kukaan ei vielä tuntenut. He olivat varsin jekuttelevia. Lehti oli toinen tästä kaksikosta. Toinen omasi nimen Ruusu. Ruusulla oli pitkät vaaleat kutrit. Lehti taas piti päässä aina hattua, jossa oli vaahteranlehti.

"Täällä ollaan!" Peppi huudahti tavoitettuaan kaikki keijut. Halattuaan jokaista hän huudahti: "Sinikello, Amanda ja Orvokki nyt järjestetään disco!" Keijut ottivat idean innolla vastaan ja pian discosali oli järkätty! 

 Kaikki keijut tanssivat, hyppivät ja pomppivat.

Tuo meteli kantautui Ruusun ja Lehdenkin korviin ja pian oli hyvä ystävyys solmittu kaikkien välille, kun Ruusu ja Lehtikin olivat tupsahtaneen discosaliin!!!

Kuva: Auris

(Alinan on pakko kommentoida! Voitteko kuvitella, että kirjoittaja on vasta 10v?! Aivan uskomatonta tekstiä! Kirjoitusvirheitäkin vähemmän kuin minulla! Olen niiiiiiiin ylpeä, vaikka minulla ei ole tämän neidin geeneihin ja taitoihin osaa eikä arpaa. ;-D )

Peppi muistelee (VAROITUS: sisältää kuvia käärmeistä ja hämähäkeistä. Katso omalla vastuulla!)

Liljojen Laaksossa on ollut hiljaista. Keijut ovat puuhanneet jotakin milloin missäkin. Olleet kovin kiireisiä ja liikekannalla. Peppi on hoitamassa Amanda Aurinkoisen kaneja ja puutarhaa. Myös Karlos Krokotiili on yhä pihalammen valtiaana.

Onko elämä muuttunut liian yksitoikkoiseksi Pepille maalle muuton jälkeen? Elääkö Peppi silkkaa yksinhuoltajan elämää? Peppi ei kyllä edelleenkään miellä itseään lapsiperheelliseksi. Hän elelee eläinlaumansa kanssa Sikuriina sen osana.

"Ääh, missä ne keijun penteleet luuraavat? Kaipaan niiden siipien räpistystä," puuskahtaa Peppi itsekseen. Hän katselee Amandan pientä puutarhaa, sallii itsensä istahtaa alas ja nauttia auringon lempeästä silityksestä. Hän vajoaa muistelmiinsa seikkailuistaan viidakoissa.

Pepille luonnossa kulkeminen on aina ollut yhtä luontevaa kuin kaupungissakin. Tosin eläinten kanssa on helpompi monesti olla kuin ihmisten. Pepin omintakeinen logiikka ja uniikki elämä eivät ole auttaneet Pepin sosiaalisuutta. Hän on erilainen. Peppi kiehtoo, hämmentää, pelottaakin, ilahduttaa, riemastuttaa ja joitakin säälittää. Itse hän piut paut välittää ja mennä porskuttaa tyylillään, toki välillä pysähtyen ihmettelemään maailman menoa. Kuten sitäkin miksi ihmiset luovat muotteja, joihin tulisi ahtautua. Muotit eivät tuo onnea. Ehkä näennäistä turvaa, mutta sisällä saattaa jäytää kaiherrus, selittämätön kaipuu ja ahdistus. Sen Peppi on saanut maailmalla oppia ihmisiin tutustuessaan. Pepin huolettomuus ja vapaus ärsyttävät joitakin (muotteihin ahtautuvia) kanssasisaria. Mutta juuri nyt Peppi istuu puutarhassa muistellen luontoa ja eläinkohtaamisia.

Ikimuistoisimpia hetkiä Peppi koki jättiliskon kanssa, joka suhtautui Peppiin koiran kaltaisesti. Varovaisen uteliaasti ja lopulta rapsutusta kaivaten.

Erilaiset kummistussirkat onnistuvat aina yllättämään ulkomuodollaan ja naamioitumiskyvyllään. Onneksi ne ovat rauhaa rakastavia ja luottavat kykyynsä näyttää tikulta, lehdeltä tms.

Brasilian sademetsässä jopa Peppi hätkähti, kun vaelluksellaan kohtasi tämän karvajalan. Lähtiessään peruuttamaan eläimen luota, Pepin jalka takertui lintuhämähäkin seittiin, jolloin monijalkainen otus tunsi värähdyksen ja kääntyi sukkelasti ympäri. Onneksi hämähäkki empi hetken, jolloin Peppi ehätti karkuun.

Aasian sademetsissä vaeltaessaan Peppi kohtasi monenmoista, mutta nämä jättiläiskuristajakäärmeet olivat omaa luokkaansa! Niin suuria, että hentoinen Peppi olisi käynyt niille ravinnosta.

Peppi lähestyi niitä varoen.

Jätit ymmärsivät Pepin rauhanomaisen lähestymisen. Pepin onneksi ne myös vaikuttivat lekottelevan sulattelemassa aterioitaan.

Peppi pääsi jopa silittämään toista käärmeistä.

Hetkellinen yhteisymmärryksen kokemus eläimen kanssa jättää jälkensä sieluun asti.

Rohkea punapää muistaa myös rauhaisan vaelluksen, jonka reitti oli haastava, mutta lumoavan kaunis. Hän muistaa, kuinka oli kulkenut reittiä jo hyvän tovin ja istahti nauttimaan metsän kihisevästä äänimaailmasta puunrunkoon nojaten. Hän kuunteli kaskaiden vilkasta, moottorisahamaista konserttia, katseli alati muuntuvia varjoja kevyen tuulen tanssittaessa puunlatvoja. Luonnossa aika katoaa, ei ole kiirettä. Sielu lepää, mieli tyyntyy. Jopa Pepillä!

Lopulta Peppi nousi energisenä ylös ja alkoi kiivetä.

Kiipeileminen on aina Pepille mieluisaa. Metsästä näyttäytyy uudet puolet, kun nousee korkeammalle.

Aurinkokin yltää leikittelemään paremmin Pepin iloisilla kasvoilla.

"Miten upeaa eläminen onkaan," Peppi muistaa ajatelleensa.

Reitti muuttui entistä haastavammaksi. Joka askel tuli olla tarkkaan harkittu tai liukkaan leväinen ja sammaleinen jalanalus pääsi yllättämään.

Näköalat palkitsivat ja vesiputous kohisi korvia huumaavasti.

Peppi päätyi vesiputouksen alalammikoille. Hyinen vesi vilvoitti ihanasti vaelluksesta uupuneita jalkoja. Vedessä näkyi sammakoiden nuijapäitä ja rapuja, jotka havittelivat saksillaan nippaista veteen ilmaantuneita varpaita.

Lopulta Peppi päätyi huutamaan elämän riemuaan vesiputouksen pauhun kanssa kilpaa. Sitten hän pulahti veteen. 

Kun Peppi havahtuu muistoistaan, hän päättää lähteä kiipeilemään. Lähikallioille ja puihin, saamaan perspektiiviä ja helpottamaan sisäistä levottomuuttaan. Ehkäpä olisi aika myös katsella lentolippuja jonnekin...